Warkauden Lehti ja Iisalmen Sanomat

Viime viikkoina on keskusteltu paljon puolustuspoliittisista kysymyksistä niin eurooppalaisella kuin kansallisella tasolla. Eurooppalaisella tasolla yhteisestä puolustuspolitiikasta on puhuttu jo pitkään ja Lissabonin sopimuksen voimaantulon myötä askeleita siihen suuntaan otetaan. Sopimuksen myötä muodostettu yhteinen ulkoasiainhallinto koordinoi jatkossa eurooppalaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Lissabonin sopimus sisältää myös yhteisvastuulausekkeen, jonka myötä jäsenvaltiot ovat velvoitettuja puolustamaan toista jäsenvaltiota mahdollisissa kriisitilanteissa, kaikin käytettävissä olevin keinoin. Tämä on merkittävä sitoumus ja muokkaa osaltaan myös jäsenvaltioiden ulko- ja turvallisuuspoliittista ajattelua. Saksan ulkoministeri esitti muutama viikko sitten, että EU:lle tulisi luoda yhteinen armeija. Jo tällä hetkellä unioni on mukana jäsenmaista koottujen joukkojen kautta useissa kriisinhallintaoperaatioissa, puhuminen yhteisestä armeijasta ja sotilaspolitiikasta on silti vielä kaukaista.

Mielestäni on perusteltua luoda unionista vahva toimija nimenomaan kriisinhallinnan alalla, mutta puhdasta sotilaspoliittista kehitystä vastustan ehdottomasti. EU-valtioiden puolustuspoliittiset taustat poikkeavat hyvin paljon toisistaan. Osa on sitoutunut hyvin vahvasti Natoon, osalla on palkka-armeija ja muutamat jäsenmaista ovat Suomen tavoin puolueettomia. Järjestelmien yhtenäistäminen ja Naton rinnalle nouseminen ei ole jäsenmaiden eikä EU:n kehityksen kannalta järkevää. Toki monet ryhmittymät parlamentissa kannattavat unionin yhteistä armeijaa, he näkevät sotilaallisen sektorin kehittymisen eräänlaisena liittovaltiomallin huipentumana. Itse taas näen unionin kehittyvän parhaiten kansallisvaltioista lähtevien intressien kautta.

Kotimaisessa keskustelussa on väläytelty presidentin toimesta siviilipalveluksen ja armeijan osittaista yhdistämistä. Työministeri puolestaan olisi halukas kaventamaan varusmiespalvelusta työurien pidentämiseksi ja demarileirin toimesta naiset haluttaisiin miesten rinnalle pakollisen, osittain sovelletun varusmiespalveluksen piiriin. Varusmiespalveluksen kaventaminen ja pakollisuudesta luopuminen tarkoittaisi käytännössä siirtymistä palkka-armeijan suuntaan, tällöin varmasti myös Nato-jäsenyys tulisi erittäin ajankohtaiseksi. Itse en tämänkaltaista kehitystä kannata, mielestäni nykyinen, yleinen ja yhtäläinen asevelvollisuus on maallemme paras vaihtoehto mm. maantiede ja kansainvälispoliittinen tilanne huomioiden. Jos haluamme lyhentää opiskeluaikoja, johon tarvetta kieltämättä on, tulee meidän kehittää koulutuspolitiikkaamme, hakuprosesseja ja opintosuunnitelmia. En myöskään lähtisi yhdistämään siviilipalvelusta ja varusmiespalvelusta. Tosiasia on, että sodassa tarvittavat taidot vaativat nykyisen varusmiespalveluksen kaltaisen sotilaallisen koulutuksen, siviilipalveluksen elämäntaitokoulutusta sinällään väheksymättä. Naisten ulottaminen asevelvollisuuden piiriin on kieltämättä ajatuksena perusteltu ja kiehtova. Tasa-arvon nimissä olisi varmasti perusteltua, että myös naiset olisivat velvoitettuja joko sotilaalliseen tai Lotta-hengen mukaiseen, mm. ensiaputaitoja kehittävään, koulutukseen. Toinen asia onkin sitten se, kuinka tämä käytännön tasolla rahoitettaisiin. Toisaalta naisilla on jo tällä hetkellä lasten myötä keskimääräistä enemmän poissaoloja työelämästä ja pakollinen palvelus lisäisi näitä edelleen.