Verkkoapila 25.2.2010

Euroopan unionin laajentumisen tavoitteena on maanosamme yhdentyminen. 1950-luvulta kuuden valtion yhteisö on laajentunut 27 historialtaan toisistaan poikkeavan jäsenmaan unioniksi.

Laajentumisella pyritään vakauttamaan Euroopan turvallisuutta, tavoitteena tämä on kaunis. Laajentumisen vauhti on kuitenkin mielestäni ollut jopa hallitsematonta. Erityisesti tämä on korostunut 2000-luvulla, jolloin samanaikaisesti on tiivistetty unionin yhteistyötä, muun muassa Lissabonin sopimuksen kautta sekä laajennuttu voimakkaasti. Kymmenessä vuodessa unionin luonne on tämän kehityksen myötä muuttunut. Tämä nopea kehitys on nostanut myös vastavoimia. Lissabonin sopimuksen voimaantulo kesti useita vuosia, vaikka sen piti alun perin olla läpihuutojuttu ja useissa maissa EU-skeptiset ryhmät ovat nostaneet päätään. Laajentuminen tavoitteena on unionissa nostettu monen politiikan sisällön toteutumisen edelle. Samalla joidenkin maiden kohdalla on luistettu myös jäsenyysehdoista.

Helmikuun alussa parlamentti keskusteli nykyisistä jäsenehdokkaista. Suurena huolena esimerkiksi Turkin osalta koettiin maan kyky sitoutua demokratiaan ja oikeusvaltioperiaatteeseen. Ainakaan sen ei nähty edistyneen tarpeeksi näiden tavoitteiden saavuttamisessa. Lisäksi yleisesti eurooppalaisten keskuudessa tiedetään Turkin ihmisoikeustilannetta heikoksi.

Parlamentti linjasikin, että uusien jäsenehdokkaiden on edelleen tehtävä jatkouudistuksia. Tässä esimerkiksi Kroatia ja Makedonia ovat hyvällä polulla. Silti niilläkin esimerkiksi sananvapaus, hyvät naapuruussuhteet tai naisten oikeuksiin liittyvät kysymykset ovat vielä sellaisella tasolla, että omasta näkökulmasta katsottuna niiden etäisyys kysymysten eurooppalaiseen tasoon on pitkä. Mielestäni on hieno asia, mikäli unionin jäsenyysneuvotteluilla pystytään vauhdittamaan kaikkien eurooppalaisten valtioiden kehitystä. Olen kuitenkin sillä kannalla, että laajentuminen itse tarkoituksena vie uskottavuuspohjaa muiden poliittisten tavoitteiden saavuttamiselta EU:n sisällä. Tästä nousee väistämättä kysymys: miksi juuri laajentuminen on valittu niin tärkeäksi tavoitteeksi, että sen saavuttamiseksi voidaan monia muita poliittisia ambitioita siirtää sivuun?

Ylipäätään olen sitä mieltä, että EU:n pitäisi juuri nyt harrastaa ensisijaisesti itsetutkiskelua, mihin suuntaan haluamme unionia kehittää. Mikäli pyrimme vakauttamaan demokratiakehitystä meitä lähellä olevissa maissa, meidän pitäisi ensin tietää, miltä näytämme ulospäin. Meidän on otettava vakavasti ne viestit, joita mahdollisissa uusissa jäsenmaissa meihin liittyen syntyy. Pitkällä tähtäimellä pidän hyvin huolestuttavana esimerkiksi sitä, että Turkissa erityisesti nuoret ovat trendinomaisesti muuttumassa EU-vastaisiksi. Toisaalta pitää olla realistinen myös sen suhteen, mikä vaikutus EU-jäsenyydellä olisi esimerkiksi Turkin ihmisoikeustilanteen kehitykseen, kun unioni huomautti jo neljäntenä vuotena peräkkäin yhdessä tehtyjen sopimusten laiminlyömisestä. Miten voimme luottaa yhteisten tavoitteiden kestävyyteen mahdollisessa jäsenyystilanteessa?