Keskisuomalainen 26.2.2010

Euroopan unionin aluepolitiikan uusi rahoituskausi alkaa vuonna 2014. Tuleva taitekohta on mielenkiintoinen, koska Lissabonin sopimuksen astuttua voimaan Euroopan parlamentti päättää yhdenvertaisena neuvoston kanssa aluepolitiikan muodoista. Tämä kasvattaa eurooppalaisen aluepolitiikan painoarvoa, mutta tuo siihen myös uutta jännitettä.

Viime syksynä komissiosta vuoti julkisuuteen hahmotelmia unionin budjetin toivotuista muutoksista ja tärkeysjärjestyksestä. Linjauksista oli luettavissa pyrkimys leikata budjettia nimenomaan alue- ja maatalouspolitiikan aloilta. Parlamentti ja aluekehitysvaliokuntamme, jossa myös itse toimin, reagoivat nopeasti aiheeseen ja totesivat, että aluekehityspolitiikka ja sen rahoitus tulee säilyttää unionin agendalla.

Unionin tasolla vahvistetaan yleiset tavoitteet ja turvataan rahoitus. Paikallisella tasolla puolestaan päätetään tuen yksityiskohtaisemmasta kohdentamisesta.
Aluepolitiikan mahdollisista muodoista vuoden 2013 jälkeiselle kaudelle eniten keskusteluissa ovat olleet nykyisen kaltainen järjestelmä, rahoituksen kansallistaminen, makroalueiden mukainen aluepolitiikka ja rahoituksen keskittäminen kaikista köyhimpiin maihin ja alueisiin. Suomen kannalta nykyinen järjestelmä olisi jatkossakin kaikkein paras vaihtoehto.

Aluetuen perusteita on tällä hetkellä kaksi. Toinen näistä on lähentymistavoite, jonka avulla pyritään tasoittamaan Euroopan unionin jäsenvaltioiden välisiä eroja, tässä jaossa voittajia ovat lähinnä bruttokansantuotteeltaan heikommassa asemassa olevat valiot, kuten Romania ja Bulgaria.

Toinen rahoituksen jakoperuste pohjautuu työllisyyteen ja alueelliseen kilpailukykyyn. Suomen tuki perustuu jälkimmäiseen. Perusteiden muokkaamisen ohella kohtalokas muutos Suomen kannalta olisi siirtyä bruttokansantuotteiden perusteella tehtäviin maakohtaisiin tukimäärittelyihin. Tällöin alueiden välisiä eroja ei maiden sisällä huomioitaisi.

Parlamentin aluekehitysvaliokunta on ilmaissut kriittisen kantansa myös aluepolitiikan kansallistamiselle. Tähän kantaan on helppo yhtyä. Aluepolitiikan kansallistaminen tarkoittaisi mielestäni rahoituksen radikaalia vähentymistä sekä koko sektorin politisoitumista.

Aluepolitiikan merkitys kulminoituu siihen, että paikallisiksi vahvuuksiksi tunnistettuja aloja ja hankkeita tuetaan. Tuen jakaminen yhteisistä varoista on oikeutettua, koska hyöty vireästä elinkeinoelämästä kaikkialla Euroopassa valuu meille kaikille. Aluepolitiikan avulla avautuu yhteistyön verkosto, jonka kautta alueilla on mahdollisuus oppia toisiltaan.